Mies rupesi pikkuhiljaa sopeutumaan ajatukseen, että me olemme eronneet. Tai no joten kuten. Välillä on todella ilkeä. On mykkäkoulua. Ei vastaa, kun hänelle puhuu (tai kysyy jotain). Hän ei edelleenkään tee yhtään mitään kotitöitä. Ei auta, ei osallistu, ei mitään. On sitä mieltä, että turha yrittääkään, kun kaikki on kuitenkin ohi. Todistaa vain minulle samalla, että oikean ratkaisun olen tehnyt. Kunhan vaan nyt muuttaisi pois. Välillä on todella vaikea olla saman katon alla, kun ei kestä katsoa toista paria tuntia pidempään.

Pari päivää sitten oli vapaalla. Pelasi pleikkaria iltapäivästä seuraavaan aamuun. Jos pelaisi hiljaa niin sitä voisi sietää edes joten kuten, mutta kun joutuu tuntikaudet kuuntelemaan tappelun ja sotimisen ääniä niin siinä on pinna niin kireällä. Voin vain vaivoin hillitä itseni ja olla sanomatta jotain, mistä tulee kauhea tappelu.

Jotenkin sitä on niin väsynyt koko tähän meininkiin ja jumissa olevaan elämäntilanteeseen. Jos hän muuttaisi pois niin minä voisin jatkaa elämääni.