Yhä useammin pohdin eroa. Monesti siitä Miehellekin sanonut. Ei meistä tule mitään. Yhteistä tulevaisuutta ei ole tiedossa, vaikka mitä tekisi. Pikkuhiljaa on monet asiat alkaneet ärsyttää valtavasti. En halua, että hän koskee minuun. En halua olla hänen lähellään. Se, mikä on ollut mielenkiintoista on se, että hän alkoi kaivata läheisyyttä vasta monta viikkoa sen jälkeen, kun se meidän väliltä loppui. Hän alkoi tehdä aloitteita. Silitteli, hieroi niskoja. Kunpa olisi herännyt aiemmin.

Työssäkäymiselläni on sentään ollut yksi selkeästi hyvä puoli. Mies ja vauva ovat lähentyneet. He leikkivät yhdessä ja vauva viihtyy Miehen sylissä. Hellyyttäkin alkoi ilmaantua pikkuhiljaa ja on tosi suloista nähdä, kun isä lepertelee lapselleen ja antaa pusuja ja silittää.

Syksyn mittaan huomasin itsessäni myös huolestuttavan piirteen. Olen alkanut kaivata elämääni jotain jännitystä. Toistaiseksi vipinät on vipinöity unissani, mutta milloin se ei enää riitä?

Ensi kerralla onkin jo nykypäivä.