Syksy lähti käyntiin alkuhankaluuksilla, mutta pikkuhiljaa paremmin. Miehen vastuulle on jäänyt lapsen päivähoidosta huolehtiminen. Kerran hän kehtasi valittaa siitä, kun hän joutuu aamulla valmistelemaan päiväkotitavarat ja sanoi, että minun pitäisi se hoitaa. Kun sanoin, että en todellakaan käytä työaamuani tavaroiden laittamiseen siksi, että hän voisi nukkua pitempään, Mies totesi, että voisinkin tehdä sen edellisenä iltana. Pyh sanon minä! Kun toinen on kotona työttömänä niin en ota tuollaisia ehdotuksia kuuleviin korviinikaan. Tein sen Miehelle selväksi ja hän hoitaa kyllä kaiken asiaan liittyvän eikä ole sen jälkeen enää valittanut.

Kotitöiden tekemättömyys jatkuu. Silloin tällöin Mies siivoaa, joskus koko kämpän, mutta tuntuu, että sellaisen jälkeen hän elää kuvitelmassa, ettei viikkoon tarvitse tehdä mitään. Kun hän oli armeijassa, minä tein kaiken. Nyt kun itse olen töissä, teen enemmän kuin puolet. Ei kovin reilua mielestäni, mutta pakko Miehen eduksi sanoa, että hän skarppaa siivousasian kanssa.

Töitä hän väittää hakeneensa, ja varmaan on jotain hakenutkin, mutta ei riittävän ahkerasti. Kuljetusalalla on valtavasti työpaikkoja auki, mutta ihmettelen, kun toinen ei ole päässyt edes työhaastatteluun asti. Olen korostanut aktiivisuuden roolia, mutta mies vaan jää odottamaan puhelua, kun on hakemuksen jättänyt. Olen koittanut patistaa työvoimatoimiston kursseille, mutta ei kiinnosta. Pizzakuskin paikkojakin löysin hänelle haettavaksi ilman mitään vaatimuksia, mutta edelleen ei kiinnosta. Minuakaan ei kiinnosta elättää ihmistä, joka ei tunnu edes yrittävän. Minulla nousee tässä nyt veroprosentti ja sitten ei jää palkasta käteen kuin sen verran, että sama raha tulisi, jos toimeentulotuella elettäisiin.

Sitten seuraakin se isoin syy, miksi en näe meille yhteistä tulevaisuutta. Miehelle riittää se, että voi pelata koneella ja asua kämpässä, jossa on lahjoituksena saatuja vanhoja eriparihuonekaluja. Hänelle riittää se, että saa syödäksensä pakasteranskiksia ja nakkeja ja leipää ja juustoa. Hän ei kaipaa elintasoon mitään kohennusta. Hän ei kaipaa kaunista kotia. Hän ei kaipaa elämäänsä muutosta. Hän on täysin tyytyväinen elämäänsä tietokonepelien äärellä niin kuin on tähän asti elänyt. Hänen elämänsä tavoitteet ovat ei mitään. Itse haluan elintasoa. En kaipaa mitään kulutushysteriaelämää, mutta elämää, jossa penniä ei tarvitse venyttää. Elämää, jossa kotini on kaunis. Ruoka tuoretta ja terveellistä. Elämää, jossa voin käydä kahvilla ja ostaa muutakin kuin halvimman vaihtoehdon mitä löytyy. Elämää, jossa voin harrastaa, matkustella, hakea kulttuurielämyksiä. Nyt on koko ajan rahasta pula. Onko varaa käydä yhden kerran ulkona syömässä kuun aikana. Onko varaa ostaa uusia vaatteita, kun vanhat alkavat mennä puhki. Onko varaa mennä kampaajalle, kun tukka on ihan järkyttävän kauhean näköinen.

Minä haluan enemmän. Mies ei. Ja jos hän ei kaipaa enemmän niin sitä ei voi saavuttaakaan. En voi yksin kaikkea tehdä. Tai voin, mutta sitten en häntä kaipaa kuvioihin mukaan.

Noin muuten mitään sen kummempaa ei tässä ole tapahtunut kuulumisten osalta. Työn alkamisen ajankohtaan liittyneet isot riidat ovat jääneet sinne. Mitään uutta ja ihmeellistä ei ole ilmaantunut, mutta jatkoa seuraa vielä pohdintaosalla ennen kuin palaan raportoimaan tämän päivän asioita.